Kerran eräs matkoillani tapaamani henkilö sanoi, että kitaran soittajan tulee osata rakentaa kitara. Väitin vastaan argumentoiden että eihän kirkkourkujen soittajankaan tarvitse osata väsätä urkuja. Ei purrut. Meinasi ettei urkujenkaan teko mikään mahdottomuus ole. Meikäläisen, peukalo keskellä kämmentä syntyneen, soittoharrastus olisi tökkääntynyt kyllä siihen, jos kitara olisi itse pitänyt rakentaa.

Kitaran rakentamisesta kiinnostus kitaraa kuitenkin lähti. Suomessa, kotitalon kellarissa, katselin pikkupoikana silmät ympyriäisinä, kun isoveli kaverinsa kanssa veisteli koivulankusta "Shadows-kitaraa". Ja kyselivät äidiltä saisiko radiota käyttää vahvistimena. Isän silmäterä, 60-luvun alussa ostettu stereoradio, säästyi kitarakokeiluilta, "Shadows-kitara" taisi päätyä saunan lämmikkeeksi ja isoveli lähti armeijaan.

Ruotsissa kiinnostus kitaroihin vain kasvoi. Samaan kylään sattui puolen tusinaa pojan koltiaista, jotka korvat kuolaten kuuntelivat Hendrixiä, Claptonia ja Jimmy Pagen, Tony Iommin ja Mick Boxin riffejä.

Kari oli harjoitellut takomaan kaikki Led Zeppelin biisit keittiön pöydän kanteen, Supi oli aika lailla Geezer Butlerin näkönen ja mä kuvittelin osaavani roikottaa Les Paulia polvissa kuin Jimmy Page konsanaan. Ainoa ongelma oli että Henrystä ei saanut Robert Plantia kauneusleikkauksellakaan, eikä niitä ollut vielä edes keksitty. Sitä paits Henry tykkäs enemmän Olavi Virrasta.

Töihin päästiin ja eka tilistä ostin rummut, Kari kitaran ja Supi ulkonäön velvoittamana basson. Eka treeneihin ilmestyi Olli laulamaan - eli hevi oli vaihtunut humppaan.

 Niin se tahtoo käydä.

Parin treeni kerran jälkeen koko bändi ymmärsi ettei minusta rumpalia tulisi ja rummut vaihtuivat Gibson SG:hen.